Meidän kissa Iita on 6-vuotias maatiaiskissa, joka syntyi Kyyjärvellä vuonna 2003 pienellä maatilalla ja oli pentueen ainut pitkäkarvainen pentu. Eihän sitä voinut olla ottamatta
Iita oli nuorempana todella suvaitsevainen kissa. Meille sai sen mielestä tulla naapureidenkin kissat syömään jos vaan ovi oli auki ja Iita vain katseli tyytyväisenä vierestä. Se oli kaikkien kaveri, ei pelännyt koiriakaan. Vuoden ikäisenä annoin sen tehdä pennut komean kollin kanssa, joka meinasi asettua meille taloksi ja se sai kaksi nättiä pentua. Pienen nartun ja kollin. Narttu oli valkokilpikonna niin kuin Iitakin ja kolli oli punainen valkoisen rinnan kanssa, nekin olivat pitkäkarvaisia. Pennut saivat nopeasti uudet kodit ja sen jälkeen leikkautin Iitan (en halunnut näteistä pennuista huolimatta pentutehtailijaksi 
). Harmillisesti en ole kuullut pennuista niiden lähdettyä uusiin koteihin...
Aika pian leikkauksen jälkeen muutimme omakotitaloon ja Iita sai kokea ikävän yllätyksen, kun uudet kissakaverit eivät olleetkaan enää niin kivoja. Raasu kissamme sai alkuun monesti täällä köniinsä ja tuli kotiin surkeana ja naarmuisena. Elämä kuitenkin opetti ja nykyään se tuntuu olevan naapuruston yksi iäkkäimmistä ja tärkeämmistä kateista. Se saa siis kulkea toisten tonteilla, mutta sen tontille kenelläkään ei ole asiaa. Koiriakin se on oppinut vähän varomaan.
Autojakin se osaa varoa, mutta oma pihatie on sille ilmeisesti paikka jossa sen ei tarvitse varoa mitään. Pelkään, että jonain päivänä ajan vielä itse sen päälle autolla, kun se saattaa hypätä pensaasta suoraan eteen ajotielle kehräämään ja kellimään tyytyväisenä, että kotiväki saapui 
Eikä se ymmärrä sitten edes väistää, ainoa keino jolla sen saa pois edestä on painaa kaasua vähän kovempaa kytkin pohjassa tai töötätä. Siksi meidän pihatiellä kannattaa ajaa mateluvauhtia!
Iita on mitä suloisin kissa, meidän pikku prinsessa. Se tykkää nukkua Samun sängyssä tai olohuoneen nojatuolissa ja vaatii aina aamuisin parempaa ruokaa (päivällä kelpaa kyllä vähän huonompikin sapuska). Vieraat ei tuota sille ongelmaa pikemminkin toisin päin. Se on joskus turhankin kiinnostunut vieraista, olisi mielellään silitettävänä ja se tietää että kahvipöydässä on hyvä mahdollisuus saada herkkuja silloin kun meillä on vieraita.
Mutta löytyy siitä se petokin. Se on kantanut pihaamme mitä kummallisimpia elukoita ja on todellakin todistanut metsästyskykynsä. Monesti onnittelemme itseämme Iitasta, että se pitää jyrsijäkannan pienenä talomme ympäristössä, mutta täytyy myöntää että on muutaman kerran tullut kyllä kyyneleetkin silmään, kun se on kantanut pihaan kauniin linnun tai oravan...Siinä mielessä odottelen, että siitä tulisi pikku hiljaa se lämmössä ja rauhassa viihtyvä vanhus, joka jättäisi eläimet rauhaan. Toivon rakkaalle kissallemme kuitenkin pitkää elämää
Iita muistelee välillä rakkaitaan Kisua (2002-2004, katosi syksyllä), Minniä (-2008, lyhyt meillä olo päättyi auton alle) ja Ressua (2004-2009, jouduttiin lopettamaan keväällä)
