Kai sitä on 'taviksenkin' pakko jonnekin tunteitansa purkaa...

Menetin viime syksynä sydänystäväni yhden riidan takia ja siitä asti olen ollut todella yksinäinen. Se muisti meitä jouluna ja mä sitä sen synttärinä, mut muuten ei ole ylpeys antanut periksi antaa anteeksi sellaista mitä ei ole edes pyydetty anteeksi. Sepä se...

Onhan mulla perhe ja rakas se onkin, mutta missä on ystävä? Paljon on tuttuja ja puolituttuja joiden kanssa voi välillä jutella kun sattumalta tavataan, mutta se jolle voi jakaa kaiken puuttuu. Mun on ikävä niitä pitkiä iltoja jolloin puhuttiin puolille öin ja hauskoja baari-iltoja, joista aina jotenkin selvittiin. Ja vaikka ei nähty pitkiin aikoihin niin aina kuitenkin jatkettiin siitä mihin viimeksi jäätiin.

Yksi toinenkin pitkäaikainen ystävä mulla on, mutta jotenkin kaikesta huolimatta se ei ole sydänystävä, vaikka aivan ihana ihminen onkin...

Viime aikoina on etenkin tuntunut suorastaan hyljätyltä. En löytänyt itselleni uutta ystävää, vaikka vähän yritin parannellakin joitakin suhteita. Rally-toko jäi, koska siihen ei yhtäkkiä riittänytkään kiinnostuneita. Eikä kukaan halunnut tulla kutsuilleni, joita yritin järjestää pariinkin otteeseen...Olenko jotenkin outo tai vastenmielinen?

Haluaisin, että joku tulisi joskus käymään ettei tarvitsisi olla joka päivä kahdestaan Oton kanssa. Ei meidän koirakaan ketään syö...

Oma rakas äitikin asuu niin kaukana, et hyvä jos viisi kertaa vuodessa nähdään...Meillä ei siis ole suvunkaan tukea...

Olenko joskus tehnyt jonkun virheen mistä kaikki tietää? Oonko nolannu itseni kaikkien nähden? En tietääkseni. Liikkuuko musta tai perheestäni joku ilkeä huhu? Mitä mun pitäis tehdä?

Kohta ryven niin syvissä pohjamudissa, että yksikään ystävällinen ihminen ei saa mua sieltä ylös, koska en usko enää aitoon ystävyyteen. Sääliä en halua, sen vuoksi yritän aina esittää että kaikki on hyvin. Olen mitättömyys, tavis jota kukaan ei kaipaa...