Niin siinä sit kävi, etä työelämä kutsui reilu vuosi sitten ja sen huomaa vapaa-ajassa: sitä ei ole!

Tänään tein 8 tunnin päivän, eilen 9 tunnin ja huomenna on taas vuorossa 9 tunnin päivä. Aina ei oikein tahdo riittää voimia sitten kodille, mutta tänään aion käydä koiran kanssa vielä lenkillä, kun mies tulee töistä, vaikka sataisi kissoja taivaalta.

Pojat on kasvaneet valtavasti. Otto ei ole enää vauva vaan pieni poika, jolla on kova pää ja tiukat mielipiteet miten asiat pitää olla. Samu on kanssa kasvanut pituutta ja ehkä kuitenkin enemmän henkisesti, se alkaa nähdä maailmaa jo vähän avarammin. Samulla on oma kissakin, jota se jaksaa onneksi hoitaa.

Ens keväänä teemme keittiörempan, kun vain hyvä keittiötoimittaja löytyy.

Bella voi oikein hyvin. Lonkat sillä tuntuvat välillä reistailevan, mutta se on kehittynyt käyttäytymiseltään ja on oikein mukava perhekoira. Enää ei tarvitse esimerkiksi miettiä, että voiko sitä ottaa joka paikkaan mukaan. No, hotelliin en ole sitä viemässä (meillä kun on sukulaisjuhlat tiedossa talvella) ja joudun viemään sen koirahoitolaan siksi aikaa. En halua aiheuttaa muille hotellissa nukkuville huonoa yötä, jos tuo sattuisi metelöimään siellä yksinään.

Luin vanhoja tekstejä täältä ja ikävä vanhaan ystävään heräsi taas...Mitähän sille kuuluu...Ehkä ei olisi myöhäistä pyytää/antaa anteeksi ja aloittaa uudestaan.

Kun nyt tuli menneistä puhe. Yksi asiakkaistani pysäytti minut yksi päivä kehumalla, että kuinka hyvin asiani nykyään ovatkaan. Tunnen sen asiakkaan myös entuudestaan ja etenkin entisen poikaystäväni kaverina. Hän kertoi ymmärtäneensä vasta vähän aikaa sitten millainen mies entinen poikaystäväni oli ja että oli hyvä, että pääsin siitä eroon. Vaikka olen unohtanut ne ajat jo (olenhan jo onnellisesti naimisissa ym.) niin silti sydämeltäni putosi jotain pois. Se onneton aika jonka vietin sen miehen kanssa ajoi minut melkein mielisairauden partaalle, koska se mies sai minut uskomaan että kaikki viat olivat minussa. Näin kauan se mies oli onnistunut pitämään ongelmansa kaveriltaan salassa...ja puhutaan n.6 vuodesta...mestarivalehtelija...Onneksi se on muuttanut pois paikkakunnalta.

Mutta näin sitä ollaan edetty. Aika hyvin asiat tosiaan ovat

Ne äidit, jotka ovat kotona lasten kanssa tietävät varmaan mikä on silloin yksi huolenaiheista: raha.

Kesä on ollut tiukkaa ja paria työpaikkaakin on tullut haettua (vaikka vakipaikkakin onneksi löytyy), mutta ajatus siitä että joutuisi viemään pojan hoitoon hirvittää. Onneksi se on kasvanut paljon myös henkisesti eikä ujostele enää niin paljoa kuin aikaisemmin, että kyllä se varmaan sopeutuisi suht nopeasti kiireiseen päiväkotielämään. Siellä ei varmasti olisi ainakaan tylsää! Ehkä tässä onkin enemmän kyse mun sopeutumisesta......

Yritän pitkittää äitiyslomaani Mary Kay itsenäisenä ihonhoitokonsulttina. Tähän mennessä homma on tuntunut aika mukavalta ja jos saan itselleni tarpeeksi asiakkaita niin voisin hyvin pärjätäkin vielä kotona. Ja jos alan pärjäämään niin miksen voisi jäädä kotiin kokonaan Se olisi aivan ihanaa.

Viime kevään yksinäisyyskään ei enää murehduta, koska olen saanut tekemistä ja samalla lisää ihmiskontakteja. Nyt olen jotain.

Myös koiraharrastus on tuonu kesän myötä lisää tuttavia. Harmi vain kun Bella satutti varpaansa juhannuksen aikoihin niin pahasti, että se on vieläkin siteissä. Eli harrastukset ja lenkitykset on pitäny laittaa nyt vähäksi aikaa sivuun. Onneksi on ollut näin kuumia kelejä niin koiraa ei ole haitannut niin paljoa vaikka ei ole lenkille päässytkään. Uimaan sitä olisi vaan ollut kiva viedä.

Bella kävi aikaisemmin kesällä ekoissa näyttelyissäänkin ja sai EH2:en. Eli ihan kivasti...Erityisen tyytyväinen olin sen käytökseen.

Mutta nyt pitää mennä katsomaan Oton perään...

Kai sitä on 'taviksenkin' pakko jonnekin tunteitansa purkaa...

Menetin viime syksynä sydänystäväni yhden riidan takia ja siitä asti olen ollut todella yksinäinen. Se muisti meitä jouluna ja mä sitä sen synttärinä, mut muuten ei ole ylpeys antanut periksi antaa anteeksi sellaista mitä ei ole edes pyydetty anteeksi. Sepä se...

Onhan mulla perhe ja rakas se onkin, mutta missä on ystävä? Paljon on tuttuja ja puolituttuja joiden kanssa voi välillä jutella kun sattumalta tavataan, mutta se jolle voi jakaa kaiken puuttuu. Mun on ikävä niitä pitkiä iltoja jolloin puhuttiin puolille öin ja hauskoja baari-iltoja, joista aina jotenkin selvittiin. Ja vaikka ei nähty pitkiin aikoihin niin aina kuitenkin jatkettiin siitä mihin viimeksi jäätiin.

Yksi toinenkin pitkäaikainen ystävä mulla on, mutta jotenkin kaikesta huolimatta se ei ole sydänystävä, vaikka aivan ihana ihminen onkin...

Viime aikoina on etenkin tuntunut suorastaan hyljätyltä. En löytänyt itselleni uutta ystävää, vaikka vähän yritin parannellakin joitakin suhteita. Rally-toko jäi, koska siihen ei yhtäkkiä riittänytkään kiinnostuneita. Eikä kukaan halunnut tulla kutsuilleni, joita yritin järjestää pariinkin otteeseen...Olenko jotenkin outo tai vastenmielinen?

Haluaisin, että joku tulisi joskus käymään ettei tarvitsisi olla joka päivä kahdestaan Oton kanssa. Ei meidän koirakaan ketään syö...

Oma rakas äitikin asuu niin kaukana, et hyvä jos viisi kertaa vuodessa nähdään...Meillä ei siis ole suvunkaan tukea...

Olenko joskus tehnyt jonkun virheen mistä kaikki tietää? Oonko nolannu itseni kaikkien nähden? En tietääkseni. Liikkuuko musta tai perheestäni joku ilkeä huhu? Mitä mun pitäis tehdä?

Kohta ryven niin syvissä pohjamudissa, että yksikään ystävällinen ihminen ei saa mua sieltä ylös, koska en usko enää aitoon ystävyyteen. Sääliä en halua, sen vuoksi yritän aina esittää että kaikki on hyvin. Olen mitättömyys, tavis jota kukaan ei kaipaa...

Näin kevään korvilla mäkin alan saamaan vähän lisää intoa tekemiseen. Huusholli on nyt pysynyt taas vähän paremmassa kunnossa (oon tehny vähän järjestelyjä) ja muutenkin tuntuu, et on virtaa enemmän. Välillä tuntui talvella, että ei jaksa tehdä mitään.

En lähteny siihen alusvaatteiden jälleenmyyntiin vaan ajattelin vähän vaivattomampaa ihonhoitotuotteiden jälleenmyyntiä...Nyt pitäis järjestää kovaa kyytiä kutsuja ja eiköhän se luonnistu...Töihin en ole vieläkään palaamassa, vaikka pidän kyllä silmäni auki mahdollisia hyviä tarjouksia varten.

Samu ja Otto on molemmat kasvanu. Samu tuntuu hujahtavan pituutta sellasta kyytiä, et vaatteet jää aina vaan pieneks...Se sai hammastuet ja niiden kanssa on ollu opettelemista, vaikka olen kyllä ylpeä siitä kuinka hyvin hän on niiden pidon hoitanut.

Ja Otto on oppinu tässä välillä jo nousemaan tukea vasten seisomaan ja paljon muutakin. Jotenkin se jaksaa aina yllättää, että kuinka paljon noinkin pieni voi ymmärtää. Otto tykkää katsoa taitoluistelua telkkarista ja se aina taputtaa, kun yleisökin taputtaa esitykselle Tuleekohan siitä vielä taitoluistelija?

Oon katsellu täs kotona ollessa jotain pientä sivutointa itselleni ja nyt taisin itseni sellaiseen tyrkätä. Nimittäin alusvaatteiden jälleenmyyjäksi! Nuo kaksi hymynaamaa kuvastaa hyvin mun sekaisia ajatuksia...

Hyvin tunnettu ja varmasti luotettava firma on kyseessä. En moiti asiaa sen puolesta, mutta liittymismaksu kaihertaa ja jännityttää...sekä tietysti se, että kun kyseessä tulisi olemaan oma yritys. Kuinka paljon se sitten vaatisi aikaa ja saisinko kerrytettyä itselleni tarpeeksi asiakkaita...

Onko muilla kokemuksia?