Niin siinä sit kävi, etä työelämä kutsui reilu vuosi sitten ja sen huomaa vapaa-ajassa: sitä ei ole!

Tänään tein 8 tunnin päivän, eilen 9 tunnin ja huomenna on taas vuorossa 9 tunnin päivä. Aina ei oikein tahdo riittää voimia sitten kodille, mutta tänään aion käydä koiran kanssa vielä lenkillä, kun mies tulee töistä, vaikka sataisi kissoja taivaalta.

Pojat on kasvaneet valtavasti. Otto ei ole enää vauva vaan pieni poika, jolla on kova pää ja tiukat mielipiteet miten asiat pitää olla. Samu on kanssa kasvanut pituutta ja ehkä kuitenkin enemmän henkisesti, se alkaa nähdä maailmaa jo vähän avarammin. Samulla on oma kissakin, jota se jaksaa onneksi hoitaa.

Ens keväänä teemme keittiörempan, kun vain hyvä keittiötoimittaja löytyy.

Bella voi oikein hyvin. Lonkat sillä tuntuvat välillä reistailevan, mutta se on kehittynyt käyttäytymiseltään ja on oikein mukava perhekoira. Enää ei tarvitse esimerkiksi miettiä, että voiko sitä ottaa joka paikkaan mukaan. No, hotelliin en ole sitä viemässä (meillä kun on sukulaisjuhlat tiedossa talvella) ja joudun viemään sen koirahoitolaan siksi aikaa. En halua aiheuttaa muille hotellissa nukkuville huonoa yötä, jos tuo sattuisi metelöimään siellä yksinään.

Luin vanhoja tekstejä täältä ja ikävä vanhaan ystävään heräsi taas...Mitähän sille kuuluu...Ehkä ei olisi myöhäistä pyytää/antaa anteeksi ja aloittaa uudestaan.

Kun nyt tuli menneistä puhe. Yksi asiakkaistani pysäytti minut yksi päivä kehumalla, että kuinka hyvin asiani nykyään ovatkaan. Tunnen sen asiakkaan myös entuudestaan ja etenkin entisen poikaystäväni kaverina. Hän kertoi ymmärtäneensä vasta vähän aikaa sitten millainen mies entinen poikaystäväni oli ja että oli hyvä, että pääsin siitä eroon. Vaikka olen unohtanut ne ajat jo (olenhan jo onnellisesti naimisissa ym.) niin silti sydämeltäni putosi jotain pois. Se onneton aika jonka vietin sen miehen kanssa ajoi minut melkein mielisairauden partaalle, koska se mies sai minut uskomaan että kaikki viat olivat minussa. Näin kauan se mies oli onnistunut pitämään ongelmansa kaveriltaan salassa...ja puhutaan n.6 vuodesta...mestarivalehtelija...Onneksi se on muuttanut pois paikkakunnalta.

Mutta näin sitä ollaan edetty. Aika hyvin asiat tosiaan ovat

Kesä on ollut tiukkaa ja paria työpaikkaakin on tullut haettua (vaikka vakipaikkakin onneksi löytyy), mutta ajatus siitä että joutuisi viemään pojan hoitoon hirvittää. Onneksi se on kasvanut paljon myös henkisesti eikä ujostele enää niin paljoa kuin aikaisemmin, että kyllä se varmaan sopeutuisi suht nopeasti kiireiseen päiväkotielämään. Siellä ei varmasti olisi ainakaan tylsää! Ehkä tässä onkin enemmän kyse mun sopeutumisesta......

Yritän pitkittää äitiyslomaani Mary Kay itsenäisenä ihonhoitokonsulttina. Tähän mennessä homma on tuntunut aika mukavalta ja jos saan itselleni tarpeeksi asiakkaita niin voisin hyvin pärjätäkin vielä kotona. Ja jos alan pärjäämään niin miksen voisi jäädä kotiin kokonaan Se olisi aivan ihanaa.

Viime kevään yksinäisyyskään ei enää murehduta, koska olen saanut tekemistä ja samalla lisää ihmiskontakteja. Nyt olen jotain.

Myös koiraharrastus on tuonu kesän myötä lisää tuttavia. Harmi vain kun Bella satutti varpaansa juhannuksen aikoihin niin pahasti, että se on vieläkin siteissä. Eli harrastukset ja lenkitykset on pitäny laittaa nyt vähäksi aikaa sivuun. Onneksi on ollut näin kuumia kelejä niin koiraa ei ole haitannut niin paljoa vaikka ei ole lenkille päässytkään. Uimaan sitä olisi vaan ollut kiva viedä.

Bella kävi aikaisemmin kesällä ekoissa näyttelyissäänkin ja sai EH2:en. Eli ihan kivasti...Erityisen tyytyväinen olin sen käytökseen.

Mutta nyt pitää mennä katsomaan Oton perään...

Menetin viime syksynä sydänystäväni yhden riidan takia ja siitä asti olen ollut todella yksinäinen. Se muisti meitä jouluna ja mä sitä sen synttärinä, mut muuten ei ole ylpeys antanut periksi antaa anteeksi sellaista mitä ei ole edes pyydetty anteeksi. Sepä se...

Onhan mulla perhe ja rakas se onkin, mutta missä on ystävä? Paljon on tuttuja ja puolituttuja joiden kanssa voi välillä jutella kun sattumalta tavataan, mutta se jolle voi jakaa kaiken puuttuu. Mun on ikävä niitä pitkiä iltoja jolloin puhuttiin puolille öin ja hauskoja baari-iltoja, joista aina jotenkin selvittiin. Ja vaikka ei nähty pitkiin aikoihin niin aina kuitenkin jatkettiin siitä mihin viimeksi jäätiin.

Yksi toinenkin pitkäaikainen ystävä mulla on, mutta jotenkin kaikesta huolimatta se ei ole sydänystävä, vaikka aivan ihana ihminen onkin...

Viime aikoina on etenkin tuntunut suorastaan hyljätyltä. En löytänyt itselleni uutta ystävää, vaikka vähän yritin parannellakin joitakin suhteita. Rally-toko jäi, koska siihen ei yhtäkkiä riittänytkään kiinnostuneita. Eikä kukaan halunnut tulla kutsuilleni, joita yritin järjestää pariinkin otteeseen...Olenko jotenkin outo tai vastenmielinen?

Haluaisin, että joku tulisi joskus käymään ettei tarvitsisi olla joka päivä kahdestaan Oton kanssa. Ei meidän koirakaan ketään syö...

Oma rakas äitikin asuu niin kaukana, et hyvä jos viisi kertaa vuodessa nähdään...Meillä ei siis ole suvunkaan tukea...

Olenko joskus tehnyt jonkun virheen mistä kaikki tietää? Oonko nolannu itseni kaikkien nähden? En tietääkseni. Liikkuuko musta tai perheestäni joku ilkeä huhu? Mitä mun pitäis tehdä?

Kohta ryven niin syvissä pohjamudissa, että yksikään ystävällinen ihminen ei saa mua sieltä ylös, koska en usko enää aitoon ystävyyteen. Sääliä en halua, sen vuoksi yritän aina esittää että kaikki on hyvin. Olen mitättömyys, tavis jota kukaan ei kaipaa...

En lähteny siihen alusvaatteiden jälleenmyyntiin vaan ajattelin vähän vaivattomampaa ihonhoitotuotteiden jälleenmyyntiä...Nyt pitäis järjestää kovaa kyytiä kutsuja ja eiköhän se luonnistu...Töihin en ole vieläkään palaamassa, vaikka pidän kyllä silmäni auki mahdollisia hyviä tarjouksia varten.

Samu ja Otto on molemmat kasvanu. Samu tuntuu hujahtavan pituutta sellasta kyytiä, et vaatteet jää aina vaan pieneks...Se sai hammastuet ja niiden kanssa on ollu opettelemista, vaikka olen kyllä ylpeä siitä kuinka hyvin hän on niiden pidon hoitanut.

Ja Otto on oppinu tässä välillä jo nousemaan tukea vasten seisomaan ja paljon muutakin. Jotenkin se jaksaa aina yllättää, että kuinka paljon noinkin pieni voi ymmärtää. Otto tykkää katsoa taitoluistelua telkkarista ja se aina taputtaa, kun yleisökin taputtaa esitykselle Tuleekohan siitä vielä taitoluistelija?

Hyvin tunnettu ja varmasti luotettava firma on kyseessä. En moiti asiaa sen puolesta, mutta liittymismaksu kaihertaa ja jännityttää...sekä tietysti se, että kun kyseessä tulisi olemaan oma yritys. Kuinka paljon se sitten vaatisi aikaa ja saisinko kerrytettyä itselleni tarpeeksi asiakkaita...

Onko muilla kokemuksia?

Just ku sain alotettua taas reippaamman elämän niin vasen polvi sanoi sopimuksensa irti. Kävin hiihtämässä, jumpassa, kävelin pitkiä ja ihania lenkkejä...Sain pudotettuakin muutaman kilon. Nyt saan ne varmaan takas...

Viime viikolla tuo polvi alkoi loksua, sitten se tuli kipeämmäks ja kipeämmäks. Viimein se turposi ja rupesi rutisemaan...

Kävin eilen lääkärissä ja jouduin viikon tai kahdenkin pakkolepoon... Sain myös tulehduskipulääkkeitä, jotka teki mulle kyllä niin huonon olon jo muutaman tabletin jälkeen, et en kyllä syö! Tyydyn tavallisiin buranoihin...Tänään makasin aamulla lattialla, kun huippasi niin kauheasti ja ramppasin vessassa ku mikään ei pysyny sisällä...

Kaikesta huolimatta viikonloppu oli kyllä kiva. Samu voitti hiihtokisoissa lauantaina pronssia ja sunnuntaina oltiin pulkkamäessä. Mä tyydyin kyllä vaan katselemaan, kun lapset laski mäkeä. Kävin vain katsomassa Oton kanssa hevosia ja paloautoa. Hevoset kuskasivat siellä lapsia ja paloauto oli tuotu muuten vain näytille.

Toivon nyt vain, että tuo polvi paranis ja ettei siinä olis rasitusvammaa pahempaa. Jos se ei tällä levolla parane niin pistän lääkärit tutkimaan sen kyllä paremmin vaikka väkisin!

Bella meni ensin vähän jäykäksi, sitä ilmiselvästi jännitti, mutta kun toinen koira heilutti häntäänsä ja mielisteli Bellalle kauheasti niin sekin rentoutui vähän hetken päästä. Mutta aina, kun toinen koira meni Bellan hännän alle haistelemaan, Bella jähmettyi taas häntä koipien välissä eikä me meinattu päästä eteenpäin sitten millään. Toinen koira pyöri meidän ympärillä ja yritti saada Bellaa leikkimään, mutta Bellalta irtosi vain kömpelö leikinaloitus, kun se taas sitten hämmentyi. Saattoi olla että hihna pääsi hieman kiristymään, kun se yhtäkkiä hyppäsi eteenpäin...ja sehän oli mun virhe...

Otin makupalan taskusta ja sillä sain Bellan liikkeelle, mutta huomasin sitten että koira lähti meidän perään. Mulle tuli omantunnontuskia, kun tiesin että sitä koiraa sitten etsitään jos se karkaa...ja niin tein vielä uukkarin ja kävelin kaksi koiraa perässäni toisen koiran kotitalolle. Ketään ei ollu kotona, mutta sain sen koiran omaan häkkiinsä pienen temppuilun jälkeen. Mun piti ensin mennä sinne häkkiin itse Bellan kanssa ja kun se koira tuli sinne kanssa, livahdin äkkiä ovesta ulos ja vetäisin oven kiinni sen toisen edessä...En tiedä miten tai mistä se koira oli karannut, mutta voi olla että omistajilla riitti ihmettelemistä jos koira ei ollutkaan siellä missä heidän lähtiessään se oli ollut...

Olin ihan iloisesti yllättynyt kuinka hyvin se meni! Bella on todella onneton koirien kielessä, mutta tuossakaan ei syntynyt tappelua mikä oli positiivista. Bella on epävarma ja se yrittää ensin pelottaa toisen koiran pois uhittelemalla, mutta sitten kun se ei syystä tai toisesta onnistu niin se alistuu...

Otto vain makaili todella pitkään. Se ei tykännyt kääntyä edes mahalleen. Joulun aikoihin siihen tuli muutos, kun se yhtäkkiä alkoikin kääntyilemään ja peruuttelemaan ryömien. Tähän asti Otto peruutteli osaamatta oikein suunnistaa mihinkään ja suuttui kun matka taittui taaksepäin, vaikka olisikin pitänyt mennä eteenpäin.

Nyt on taas harpattu eteenpäin yhdessä viikossa. Otto osaa mennä eteenpäin istuallaan Nyt ei isoveli pysty enää tekemään läksyjään lattialla ilman, että saa innokkaan apulaisen tutkimaan penaalia tai repimään kirjoja Ja se on mun mielestä kyllä ihan hyvä asia, pöydällähän ne läksyt pitäisi tehdä.

Toisena uutena asiana on tullut se, että Otto on noussut kevyesti kainaloista tukemalla ylös sohvaa vasten kaksi kertaa Meidän kädet on olleet tukena sen vuoksi ettei Otto olisi kellahtanut nurin. Kyllä siis Ottokin vielä oppii kävelemään Se vaan tekee asiat omalla ajallaan.

Otto on ollut aika väsyttävä viime aikoina, mutta positiivisena ihmisenä uskon sen koko ajan helpottavan...Sille nimittäin puhkes kaksi hammasta lisää ja voi että kun niitä on itketty. Ruoka ei ole tahtonut maittaa ja nukutaankin vain pätkissä...Monta yötä on mennyt niin, että olen rampannut vain etsimässä tuttia ja laittamassa peittoa paremmin...aika monta kertaa, en edes ole pysynyt mukana laskuissa tai kellonajoissa...

Viime yönä sain sentään nukkua luultavasti yhdestä eteenpäin aina puoli kuuteen! Puoli kuuden jälkeen oli ramppaamista aina joka kymmenes minuutti pitkittäen aamua mahdollisimman pitkään, jopa melkein kahdeksaan.

Aamupäivän unet yritin loikoilla alakerran sohvalla. Samu lähti kouluun ja sen jälkeen sain pidettyä silmiä kiinni 15 minuuttia, kun Otto heräsi. Kiipesin yläkertaan, otin Oton tuttineen syliini ja kömmin vielä sänkyyn nukkumaan. Onneksi Ottokin nukahti vielä ja sain nukkua reilu puoli tuntia...

Lenkillä pitäis käydä seuraavan päiväunen aikana, mutta en oikeasti tiedä jaksanko. Sätin siitä hyvästä itseäni kyllä vielä huomennakin, mutta sänky tuntuu niin houkuttelevalta...Onko se kauhea synti mennä vain nukkumaan?

Eilen käytiin koko perheen voimin lenkillä. Juha työnsi Ottoa, Samu meni potkukelkalla ja mä kävelytin Bellaa. Bella on ollut nykyään paljon helpompi lenkitettävä. Ainut ongelma tuntui nyt olevan vastaan kävelevät ihmiset. Syyn siihen kyllä tiedän: lauantaina kävin äitini ja hänen koiran kanssa lenkillä ja yksi vastaantullut ihminen sitten halusi silittää äidin koiraa jolloin Bellakin tietysti halusi mennä silitettäväksi. Eilen sitten Bella luuli saavansa mennä katsomaan kaikkia ihmisiä tai sitten ihmisestä riippuen sitä pelotti, että tuleeko tuo silittämään mua... Ongelma varmasti helpottaa taas vain ajan kanssa...

Otto meni taas päiväunille ja niin taisi mun lenkki jäädä tälle päivää tekemättä...Menen vaientamaan vatsani murinan ja sitten köllähdän sohvalle suloisille pumpuliunille taas hetkeksi...

Hetki sitten tulin Oton kanssa sisälle ja sain laittaa pojan samantien nukkumaan. Pikkumies väsähti ihan hyvään aikaan. Käytiin katsomassa isiä puusavotalla, ihasteltiin lumihankia ja pulkkailtiinkin vähäsen Tuollaiselle pikkuiselle tämä maailma kun on niin jännittävä paikka, että melkein itsekin innostuu kaikesta uudestaan

Ens talvena aion pistää pulkan Bellan perään ja laitan sen vetämään Ottoa perässään. Nyt Otto on vielä liian pieni sellaiseen...

Samu on ollu tämän viikonlopun mummunsa luona. Ne on käyneet kyläilemässä, shoppailemassa ja pulkkamäessä ja saunoneet joka ilta. Samun mummu on aivan mahtava ihminen, kun hän jaksaa touhuta Samun kanssa. Joskus hän menee kyllä vähän liiallisuuksiinkin Samun paapomisessa, mutta kun ajattelee millainen suhde mulla oli omaan mummooni niin kyllä Samulla on vaan asiat hyvin. Mummu on todella tärkeä ihminen Samulle.

Iita on moittinu pakkasta. Voi että sillä olis virtaa jaettavana, kun ei se uskalla tassuansa ulos laittaa ja sisällä ei riitä tekemistä. Tänään se taahasi alakerrassa ja mietti selvästi, josko leikkisi vähän verhoissa. Lopulta se päätyi puremaan leikkisästi Bellaa takajalkaan, ensin toiseen ja sitten toiseen. Bellasta se tuntui ilmeisesti vaan hyttysen puremalta, kun ei se sävähtänytkään. Se vaan seisoi paikallaan ja heilutti sitten vähän häntäänsä, kun me naurettiin sille. Iita ei saanu Bellasta leikkikaveria ja niin se ryntäsi yläkertaan leikkimään maton kulmalla Ja ens kesänä se täyttää 7 vuotta, uskoiskohan...

Mutta taidan palailla pyykkien pariin...Nyt on vielä hyvää aikaa, kun Otto tuhisee sängyssään.